Suomalaiset tuomioistuimet määrittävät sen, milloin ennakkoratkaisua EUT:sta pyydetään.
Menettelyssä suomalainen tuomioistuin pyytää EUT:ta ratkaisemaan perussopimuksen tulkintaa tai johdetun oikeuden tulkintaa tai pätevyyttä koskevan kysymyksen.
Sillä suomalaisella oikeusistuimella, jonka päätöksiin ei Suomen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, on velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua EUT:lta. Mainittuja tuomioistuimia ovat ainakin korkein oikeus (KKO) ja korkein hallinto- oikeus (KHO). Veroasioissa kyseeseen tulee siten KHO.
Muiden, ja alemmanasteisten tuomioistuinten ei tule pyytää ennakkoratkaisua EUT:lta, mutta halutessaan ne voivat pyynnön tehdä.
EUT ei päätä asiaa, vaan antaa kannanottonsa siihen, miten EU-oikeutta olisi kussakin yksittäistapauksessa tulkittava. Tämän jälkeen asia palautuu Suomeen ennakkoratkaisukysymyksen lähettäneelle tuomioistuimelle. Suomen tuomioistuin tekee asiassa päätöksen.
Tuomioistuimen velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua KKO tai KHO:lla on ei ole velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua, jos jokin seuraavista seikoista täyttyy:
- Silloin kun asia on vailla merkitystä
- EUT on jo tulkinnut kyseessä olevaa EU-oikeuden säännöstä tai määräystä
- Ettei EU-oikeuden tulkinnassa ole epäilystä
Uusituoreessa EUT:n ratkaisussa C-767/23 (Remling) oli juuri kyse siitä, milloin ylin oikeusistuin voi kieltäytyä pyytämästä ennakkoratkaisua. Ratkaisun kohdan 20 mukaan: ”Silloin kun kansallisen tuomioistuimen ratkaisuun ei kansallisen oikeuden mukaan saa hakea muutosta, kyseisellä tuomioistuimella on lähtökohtaisesti velvollisuus saattaa asia unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan nojalla, jos siinä tulee esille unionin oikeuden tulkintaa tai johdetun oikeuden toimen pätevyyttä koskeva kysymys (tuomio 6.10.2021, Consorzio Italian Management ja Catania Multiservizi, C-561/19, EU:C:2021:799, 32 kohta ja tuomio 15.10.2024, KUBERA, C-144/23, EU:C:2024:881, 34 kohta).”
Kohdan 38 mukaan ”Edellä esitetyn perusteella ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava, että SEUT 267 artiklan kolmatta kohtaa, luettuna perusoikeuskirjan 47 artiklan toisen kohdan valossa, on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan kansallinen tuomioistuin, jonka ratkaisuihin ei saa hakea muutosta, voi ratkaista riita-asian asianosaisen esille tuoman unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkintaa tai pätevyyttä koskevan kysymyksen, riippumatta siitä, liittyykö siihen nimenomainen vaatimus esittää ennakkoratkaisu, perustelemalla ratkaisunsa suppeasti, ellei kyseinen tuomioistuin esitä erityisiä ja konkreettisia syitä, joiden nojalla kyseisessä asiassa sovelletaan jotakin kolmesta Cilfit-poikkeuksesta.”
Käsityksemme mukaan ennakkoratkaisuhakemuksen hakemisesta kieltäytymistä täytyy perustella erityisesti ja konkreettisilla syillä, eikä perustelemalla kieltäytymistään suppeasti. Korkein kansallinen tuomioistuin ei siis voi sivuuttaa ennakkoratkaisupyyntövaatimusta ilman perusteellista ja konkreettista perustelua Cilfit-poikkeuksista.
Käytännössä ohjenuorana voidaan pitää nyt sitä, että kieltäytyminen tulee perustella ilmoittamalla miksi ennakkoratkaisuhakemusta ei tehdä? Syyksi ei enää siis riitä se, että ”asia on merkityksetön”, vaan nyt tulee käydä ilmi myös se, että MIKSI asia on tai olisi merkityksetön.
